No niin. Sunnuntaina se viimein koitti, minun neljäkuukautinen eloni Berliinissä. Kolmen kuukauden ajan minulta oltiin kyselty jatkuvasti "Milloin sun lähtö koittaa?", "Mihin sä olitkaan menossa ja millon?" tai todettu vaan, että "Etkös sää vielä mennytkään? Mää kun luulin, että se vaihto jo alko!". Nyt mää sitten vihdoin olin lähdössä. Matka Hamulasta Berliiniin ei mennytkään vaan ihan niinkuin oltiin suunniteltu.
Lähdettiin lauantaina Inkan kanssa ajamaan Keiteleeltä puolenpäivän aikoihin. Sula tie oli paikoin liukas ja yhtäkkiä oltiinkin penkassa päät alaspäin. Auton pyöriessä ainoa asia päässäni oli se, että kylläpä liikenneonnettomuudet kuvataan elokuvissa todentuntuisiksi - hidastus, tavaroiden lentely ja musertuvan metallin ääni. Onneksi fyysiset mustelmat ovat ainoat vammat tuosta onnettomuudesta ja matkaa päästiin jatkamaan ongelmitta auton hinauksen ja ensihoitajien tarkastuksen jälkeen.
Auton vaihdon, Jyväskylän pysähdyksen ja ikuisuudelta tuntuneen ajomatkan jälkeen pääsimme viimein lentokenttähotelliin ja nukkumaan. Sunnuntaiaamuna heräsimme ennen aurinkoa ja siirryimme vähän epäilyttävän mustan pakettiauton kyydissä Helsinki-Vantaalle. Inka halusi välttämättä, että ostetaan lähtöskumpat, vaikka kello ei ollut vielä edes seitsemää. Skumpathan ostettiin ja kilisteltiinkin kunnolla muiden asiakkaiden hämmästykseksi. Minusta yritettiin ottaa hyviä lähtökuvia, mutta silmäpusseja ei saanut piiloon edes ylöspäin tuijottamalla tai liikkumalla kameran edessä.
Lento sujui ongelmitta, vaikka laskut ja nousut saavat vieläkin sykkeen kohoamaan. Osasin ostaa uusien kämppisten ohjeiden avulla matkalipun muutamalle päivälle ja jopa löytää uuden kodin luokse. Lisäksi sain heti muistella Saksan kielen perusteita, kun viiksekäs englantiaymmärtämätön täti yritti tarjota minulle suunnistusapua ja minun piti vastata, että kaikki on kunnossa. Lopulta hän ymmärsi, että suunta oli jo selvillä. Ja olihan se, muutaman mutkan jälkeen.
